Tule mukaan!
Anniko ry:n tapahtumakalenteri
Klikkaa tästä

Anniko.fi » Tutkimus ja hoito » Haastattelu

ULOSTEENPIDÄTYSKYKYONGELMAISEN POTILAAN TUTKIMUKSISTA JA HOIDOISTA

Kävimme Helsingissä Meilahden sairaalassa haastattelemassa avannehoitaja Sanna Moksèn-Aaltoa ja fysioterapeutteja Päivi Westersundia ja Anna Hurmetta saadaksemme tuoreinta tietoa ja käytännön vinkkejä. Lämmin kiitos heille!

 

KUN ONGELMA MUUTTUU LIIAN SUUREKSI…
Uudet potilaat tulevat lähetteellä keskussairaalan kirurgian poliklinikalle proktologin (peräsuolen sairauksien erikoislääkärin) vastaanotolle terveyskeskuksista, työterveyshuollosta, aluesairaaloista, yksityisvastaanotoilta tai muilta osastoilta tai poliklinikoilta, jos vaiva tulee esille muiden sairauksien hoitojen yhteydessä.

 

Uusista potilaista n. 95 % on naisia, joilla taas vaiva johtuu enimmäkseen synnytysvaurioista (jopa vuosikymmenten takaa) ja ilmenee usein vasta vaihdevuosien yhteydessä. Miehillä syinä ovat vammautumiset, syöpä tai leikkausten jälkitilat. Osalla taas saattaa olla takana esim. selän välilevytyrän tai jonkun muun leikkauksen jälkitila tai peräaukon haavaumista aiheutuneet fistelit eli ylimääräiset (ja joskus tulehtuneetkin) aukot peräaukon seudussa.

 

Nykyään Helsingissä Naistensairaalan (HUS:n alueen synnytyssairaalat) kanssa tehdään yhteistyötä niin, että kaikki synnyttäneet, joilla on vakavampi repeämä, lähetetään tarkistuskäynnille Meilahteen n. 6 kk:n kuluttua synnytyksestä ja mahdollisesta korjausleikkauksesta. Näin mahdolliset jälkivauriot on helpompi korjata ajoissa, ennen kuin niistä tulee isoja ja vaikeammin korjattavia.

 

Useimmiten lähettävällä yksiköllä ei ole juurikaan mahdollisuuksia tutkimuksiin, saati hoitoihin. Toki on tehty alkuhaastattelu, jolloin on kyselty esim. oireet, muut sairaudet ja lääkitykset, sukutausta, naisilta raskaudet ja synnytykset, mahdolliset vammat jne. Lisäksi on saatettu jo silmällä nähdä peräaukon epätäydellinen sulkeutuminen ja käsin tunnustelemalla todettu alentunut tai puutteellinen sulkijalihasten toiminta.

 

PALJON ERILAISIA TUTKIMUKSIA…
Ensimmäisiä tutkimuksia keskussairaalassa on perä- ja /tai paksusuolen tähystykset. Niitä ei kuitenkaan voida tehdä heti ensikäynnillä, sillä varsinkin paksusuolen tähystyksen onnistumisen ehdoton edellytys on riittävä esivalmistelu (tyhjennykset). Näin poissuljetaan joukko muita sairauksia, esim. kasvaimet tai haavainen paksusuolen tulehdus, koska niille on taas aivan omat hoitonsa. Lisäksi tarkennetaan esitietoja ja saatetaan pyytää vielä esim. gynekologin tai urologin (virtsaelinten erikoislääkäri) mielipidettä. Useimmille kirjoitetaan jo alkuun vatsan toiminnan rauhoittamiseksi Imodium-lääkkeestä resepti.

 

Usein potilas ohjataan jo alkuvaiheessa ravitsemusterapeutin vastaanotolle. Siellä käydään läpi ruokailutottumukset ja mietitään, olisiko niissä muuttamista sekä neuvotaan esim. kuitupitoinen ruokavalio, josta on monelle apua, varsinkin jos ongelmaan liittyy löysävatsaisuus. Kuidut sitovat ylimääräistä nestettä suolistosta ja näin ongelma voi ainakin lievittyä jonkin verran, onhan kiinteämpi uloste helpompi siivota ja pyykätä kuin ripuliuloste. Joistakin kuituvalmisteista saa isojen pakkausten reseptimääräyksellä korvausta kuin lääkeostoista.

 

Verinäytteisiin ei yleensä ole tarvetta, ei liioin tietokonekerros- tai magneettikuvauksiin. Vatsan ultraäänitutkimus tehdään joskus, mutta ei läheskään aina ja se on saatettu tehdä jo lähettävän yksikön toimesta muiden sairauksien poissulkemiseksi.

 

Kun tähystykset on tehty ja muut ongelmat poissuljettu, tehdään potilaalle kirurgian poliklinikalla peräsuolen kautta ultraäänitutkimus, jolla tarkistetaan sulkijalihasten kunto. Samassa yhteydessä tehdään lihasten toimintaa mittaava painetutkimus eli manometria.

 

Lääkärin harkinnan mukaan potilas saa lähetteen kontinenssifysioterapiaan biopalautehoitoon. Fysioterapeutti tutkii lantionpohjan- ja sulkijalihasten toimintaa EMG (elektromyografia)-mittauksen avulla. EMG-mittaus tehdään peräaukon tai emättimen kautta niihin tarkoitetuilla mittausantureilla. Tutkimuksen ja haastattelun perusteella fysioterapeutti ohjaa potilaalle lantionpohjalihasten harjoitteluohjelman, jota potilas toteuttaa omatoimisesti kotona. Harjoittelun edistymistä seurataan kontrollikäynnein ja muutetaan tarvittaessa. Harjoittelu on toiminnallista eli keskitytään tilanteisiin, joissa ulosteen tai ilman pidättäminen on hankalaa..Harjoittelua voidaan tehostaa elektrostimulaation eli sähköärsytyksen avulla, mikäli potilaalla on vaikeuksia tunnistaa ja löytää lantionpohjan lihaksia. Säännöllinen lihasvoimaharjoittelu parantaa pidätyskykyä 2-3 kuukaudessa. Mikäli harjoittelu ei tuota tulosta, ohjataan potilas takaisin lähettäneelle lääkärille tilanteen uudelleen kartoittamista varten.

 

…JA ERILAISIA HOITOMAHDOLLISUUKSIA
Kun kaikki tutkimukset on tehty ja vaivan syy selvillä, olipa se sitten lihas- ja/tai hermovaurio peräsuolen alueella, mietitään hoitomuoto yksilöllisesti. Osalle riittää lantionpohjalihaksiston jatkuva voimisteluttaminen ja harjoittaminen.

 

Jos lihaksisto on kunnossa, mutta hermovaurio, voidaan kokeilla hermoston toimintaa tehostavaa laitetta eli neurostimulaattoria, joka toimii samaan tapaan kuin sydäntahdistin, eri paikassa vain. Aluksi potilaalle laitetaan 2 viikoksi kokeilulaite, ja jos siitä on apua, vaihdetaan se myöhemmin pysyväksi. Laite koostuu ohuista johdoista, jotka liitetään peräaukon hermoihin selkärangan seudussa (ei siis selkäytimessä kuten esim. synnytyspuudutuksissa) sekä ulkoisesta (kokeilu) tai pakaralihaksen sisäisestä (pysyvä) ohjauslaitteesta. Sisäistä laitetta voidaan säätää kaukosäätimellä ihon läpi.

 

Joillekin sopii yhdeksi hoitomuodoksi suolihuuhtelut (peräruiskeet) ennen tilanteita, joissa yllättävä suolentoiminta ei ole toivottavaa.

 

Joissakin sairaaloissa käytetään yhtenä hoitomuotona ns. huuhteluavannetta. Tällöin potilaalle tehdään pieni reikä paksusuolen alkuosaan ja johdetaan siitä ohut, korkilla suljettava muoviletku vatsalle. Näin potilas pystyy tyhjentämään paksusuolensa veden avulla haluamanaan ajankohtana (esim. ennen uloslähtöä) ja siten välttää ulosteen karkailua, kun suoli on tyhjä.

 

Ennen uusia hoitoja (ja vielä nykyäänkin) viimeinen hoitomuoto pahassa ulosteenpidätyskyvyttömyydessä on paksusuoliavanne. Leikkauksessa nostetaan suolen loppupää vatsan pinnalle ja peräaukko ja/tai -suoli ommellaan umpeen, jolloin ulosteet poistuvat uutta reittiä. Avanneaukko toimii nyt peräaukon tapaan ja se peitetään sidoksella, johon kuuluu aluslevy aukon ympärille ja siihen kiinnitettävä (vaihdettava tai tyhjennettävä) muovipussi, mihin uloste kerääntyy. Avannepotilaille on oma potilasyhdistyksensä paikallisine alaosastoineen (Finnilco ry) ja tarvikkeet saa ilmaiseksi avannehoitajan lähetteellä omasta terveyskeskuksesta.

 

MUUTA AIVAN YHTÄ TÄRKEÄÄ ASIAA…
Miltei kaikki ulosteenkarkailusta kärsivät tarvitsevat erilaisia apuvälineitä selvitäkseen arkirutiineista. Lääkärin ja /tai avannehoitajan lähetteellä on mahdollisuus saada oman kotikunnan terveyskeskuksesta ilmaiseksi erilaisia vaippoja ja anaalitamponeja. Anaalitamponi laajenee peräsuolessa ruumiinlämmössä tiivistämään peräsuolta. Tamponit sopivat yleensä parhaiten potilaille, joilla on tunnonalenemaa eikä kovin voimakas suolentoiminta- ja ulostamisrefleksi.

 

Yhteiskunnalla on tarjolla erilaisia tukimuotoja. Jos potilas on työelämässä, ja haluaa vielä jatkaa työntekoa, voidaan työterveyshuollossa miettiä erilaisia muutosmahdollisuuksia työtehtävissä ja työajassa, voisiko sitä esim. lyhentää tai muuttaa. Osa-aikainen työkyvyttömyyseläke (määräaikaisena tai lopullisena) on yksi ratkaisu, samoin tulossa oleva osa-aikainen sairasloma. Potilaan täytyy vain yrittää jaksaa olla oma-aloitteinen ja kysellä paljon saadakseen hänelle kuuluvia etuuksia.

 

KELA:sta voi hakea lääkärintodistuksella eriasteista vammaistukea kattamaan edes osaa sairauden aiheuttamista kustannuksista. KELA järjestää yhdessä potilasyhdistysten kanssa erilaisia sopeutumis- ja tukikursseja ja kuntoutusta, myös perheille.

 

Erittäin tärkeää on jatkohoidon järjestäminen, kun hoito keskussairaalassa harvenee ja päättyy. Potilaan kanssa sovitaan yhdessä tarkoituksenmukaisin jatkohoitopaikka. Lisäinformaatiosta esim. työterveyshuoltoon on aina sovittava potilaan kanssa. Tärkeintä on, ettei potilaalle tule tunnetta, että hänet on jätetty oman onnensa nojaan tai jopa hylätty.

 

Jotkut toivovat itse lähetettä esim. psykiatrille, koska vaiva on hyvin rasittava ruumiillisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. Myös sairaalan henkilökunta voi ohjata ottamaan yhteyttä esim. psykologiin tai pappiin, mikäli huomaavat vastaanotto- ja hoitotilanteissa tarvetta tällaiselle tuelle.

 

Usein varsinkin ulosteenpidätyskyvyn heikkeneminen ja menettäminen on potilaalle hyvin ahdistavaa ja hän tarvitsee tukea asian käsittelemisessä. Valitettavasti terveydenhuollossa löytyy vieläkin paikkoja, missä ongelmaa ei tunnisteta, ei osata ohjata potilasta jatkohoitoon tai jopa vähätellään asiaa, mikä ei suinkaan auta tilannetta. Useimmissa sairaaloissa on kuitenkin onneksi tietoa potilasyhdistyksistä ja vertaistukiryhmistä, joiden tarjoama apu on potilaille erittäin tärkeää. Useimpia helpottaa jo tieto, etteivät he ole yksin vaivansa kanssa ja että he voivat puhua asiasta jonkun kanssa, jos niin haluavat. Samoin voi monia helpottaa jo se, että saavat sanotuksi ongelmansa, vaikka esim. terveyskeskuksessa ei voitaisi tehdä muuta kuin kirjoittaa lähete eteenpäin jatkotutkimuksiin.

 

Potilaan hoidossa tulee myös huomioida lähiympäristö, perhe, sukulaiset, tuttavat ja mahdollinen työyhteisö. Useat ovat eristäytyneet vaivansa kanssa eivätkä edes kaikki perheenjäsenet ole tietoisia asiasta. Joissakin tapauksissa on myös perheen hoitaminen tarpeen, rasittaahan pidätyskykyongelma myös muuta perhe-elämää, esim. parisuhdetta tai osallistumista lasten koulujen tilaisuuksiin. Yksineläjillä taas on suuri vaara syrjäytyä ja eristäytyä kotiin jo aivan käytännön syistä, kun esim. jo tavallinen kaupassakäynti täytyy suunnitella suolentoiminnan ehdoilla, puhumattakaan siitä, onko tietoa, missä lähin wc on.

 

Summa summarum eli lopuksi: kenenkään ei tarvitse kärsiä ulosteenpidätysongelmasta yksin. Meitä on paljon ja hoitomahdollisuuksia on erilaisia. Ehkäpä tulevaisuudessa niitä pystytään kehittämään vielä lisää, jolloin apu löytyy jokaiselle!

 

Haastattelu tehtiin Helsingissä 20.7.2004, haastattelijoina Pauliina Koivu ja Outi Laine.